Komakan perillisten jäljillä

Olen Lahja Jeskanen, 73-vuotias Eero ja Hanna Siposen 11-lapsisen perheen kuopus. Synnyinkotini Komakka oli Juuassa, lähellä Kontiolahden rajaa. Köyhyys ja puute olivat salomökin jokapäiväinen vieras. Minun syntyessä olivat kolme vanhinta veljestä ja yksi sisko jo työikäisiä. Isän kuollessa olin 1,5-vuotias ja äitini sairas. Se on varmaan ollut kaaos. Perheen nuorimmat oli sijoitettu hoitoon, minä olin toisella puolella pitäjää kuin muut lapset. Kasvaessani opin tietämään kuka on äiti ja missä veljet ja sisaret asuivat. Äitiä pelkäsin, kun hän vapisi ja minut nähdessään hän itki, tietysti ilosta, kun näki terveen ja kunnolla puetun tytön. Koulusta sain lainakirjoja joita luin salaa, koska en olisi saanut lukea niitä. Veljilleni aloin kirjoittaa, ajattelin usein, että varmaan heillä kaikilla on paremmat oltavat kuin minulla.

Menin käymään tutustumismielessä veljien ja siskojen luo - järkytys oli sanoinkuvaamaton, en olisi vaihtanut osaani kenenkään kanssa! Puutetta lisäsi joillakin veljistä viinan kirot, maaseudulla tehtiin pontikkaa ja kiljua, jota sitten ryystettiin. Mutta elämä muuttui itse kullakin vähin erin, myös minulla. Muutin 17-vuotiaana Outokumpuun, siellä asui myös siskoni Taimi. Menin apulaiseksi maalaistaloon. Outokummussa tutustuin Ilomantsista Outokummun kaivokselle työhön tulleeseen Aaro Jeskaseen jonka kanssa menin naimisiin.

Asuimme Outokummussa 53 vuotta, Joensuuhun muutimme toukokuussa 2001. Ollessamme nuoria ajelimme Aaron kanssa moottoripyörällä pieni Sirpa välissä, Ritvan syntymän jälkeen ajelimme "Mossella". Eräänä juhannuksena olimme yötä veljeni luona, nukuin huonosti ja näin, kun lutikat vaelsivat miehen valkean paidan selkämyksellä. Arvo-veljen luona luuhasimme viikon verran Lahdessa. Päivällä hortoilimme kaupungilla ihmettelemässä neljän ruuhkaa suuressa risteyksessä, samalla näimme ensi kerran liikenneympyrän. Nukuimme kaikki samassa kamarissa, Arvo, Kerttu ja lapset sekä minä perheeni kanssa.

Aamulla kello soi töihin lähtöä varten, minä heräsin, ojensin käteni painaakseni soittokellon napin alas, mutta kello vain soi. Nostin päätäni ja huomasin painavani mieheni nenää - ilmankos ei soiminen loppunut! Samalla reissulla ajoimme ensimmäistä kertaa kestopäällystettyä 5-tietä Varkaudesta Lahteen. Sitä kehua retosteltiin naapureille Outokummussa. Kesäisin reissasimme leirintäalueilla eri puolella Suomea - pakattiin tavarat autoon ja kattotelineelle. Lahdessa yövyimme Mukkulan leirintäalueella pari yötä, se oli mukava paikka. Soitin veljelleni Kaukolle Tapiolaan saisimmeko tulla käymään, olimme tervetulleita. Alue oli siisti ja viehättävä. Kaukon vaimo Liisa halusi näyttää miten rikkaat asuvat "Westentissä". Tie kaarteli, oli upeita pihoja ja taloja, maallikko ei ikikuuna päivänä ollut nähnyt sellaista. Liisa ajeli hiljakseen vielä Haukilahteen ja siellä vasta rakennettiinkin. Aaro pelkäsi, kun Liisa ei ajaessaan katsonut tietä puolinakaan aikoina, vaan esitteli keitä asui missäkin palatsissa.

Lähtiessämme kotiin Liisa ja Kauko halusivat ohjata meitä sitä kautta josta myöhemmin tuli Kehä III. Tätä kirjoittaessa meitä on enää Arvo, Erkki ja minä - toiset ovat lähteneet. Ajattelen näin jälkeenpäin veljieni ja siskojeni elämää, meillä kaikilla oli heikot eväät lähtiessämme maailmalle, mutta "Siperia opetti". Tyyne-siskon elämä oli yksi vaikeimmista; Yli 30 vuotta toisten syötettävänä ja nosteltavana pyörätuoliin. Osalla uskoontulo auttoi pahimmasta yli, monet saivat oman talon niin kuin me, asunto-osakkeen. Jotenkin me jokainen pääsimme elämään normaalioloihin. Lapsemme voivat paremmin kuin me ollessamme nuoria - aikakin on muuttunut!

Joensuussa 26.10.2004 Lahja Jeskanen os. Siponen

Kuvassa kirjoittaja perheineen kesällä -60 vierailulla Juuan Larinsaaressa Viljo-veljen luona. Sirpa-tytär on työskennellyt yli yli 30 vuotta tilitoimistossa Joensuussa. Ritva on koulutukseltaan diplomi-insinööri, työskentelee tutkijana Helsingissä.