MUISTELUITANI VANHEMMISTANI, HEIDÄN LAPSUUDESTAAN, TOISENSA KOHTAAMISESTA JA SIPOSEN PERHEEN ELÄMÄSTÄ

Äitini Irja Annikki os. Kukkonen syntyi Pielisjärvellä 1.1.1921 toisena lapsena kyläseppä Petter Kustaa Kukkosen ja Anna Valpuri os. Ikosen viisilapsiseen perheeseen. Äitini lapsuudesta tai nuoruudesta en paljoa tiedä -miten harmillista se  onkaan kun ei milloinkaan tullut kunnolla puheeksi -nyt se on ollut jo kauan mahdotonta hänen dementoitumisensa vuoksi. Yhtäkaikki lapsuusaika on ollut niukkaa ja työntäyteistä heti kun on joitakin kotiaskareita kyennyt tekemään. Ainakin siihen on liittynyt nuorempien sisarusten hoitamista, vaatimattoman kotimökin siivoilemista ja ruuanlaiton opettelua. Äitini kävi Vuonislahden kansakoulua täyden oppimäärän jollakin lailla menestyen eikä sen jälkeen oikeastaan muuta kuin jonkinlaiset karjakko-opinnot Mähkössä Lieksan lähettyvillä. Luonteeltaan äitini oli melkoisen sanavalmis ja kipakka; hän oli sitä myös fyysisesti; melko ankeat olot, pitkät matkat ja raskaat työtehtävät lienevät hänestä sellaisen koulineet. Puolensa hän taatusti piti. Hän kertoi poikien joskus koulumatkalla koettaneen häntä kiusata; äitipä oli kaatanut pojista suurimman alleen ja vielä lyönytkin niin, että pojan nenästä tuli verta. -Minäpä kerron opettajalle, oli poika huutanut itku kurkussa. Tähän Irja: -Kerro vaan niin lyön uuvestaan! Kiusaaminen loppui siihen paikkaan. Jonakin talvena 1930 -luvun taitteessa koulun oppilaat olivat lähteneet hiihtoretkelle johonkin Pielisen saareen, arvatenkin melko puutteellisilla hiihtovälineillä. Paluumatkalla sitten syntyi äkillinen talvimyrsky ja joku pieni oppilas ei olisi enää jaksanut pysyä mukana, varmasti hän palelikin ja   oli kova nälkä. Äitini jättäytyi jonon viimeiseksi auttamaan tätä pienempää ja heikompaa -lähes paleltunutta, itkevää koulutyttöä. Illan jo pimetessä hekin lopulta pääsivät takaisin kotikylälle. Seuraavana päivänä opettaja oli sitten kehunut ja kiittänyt Irjaa lähimmäisen auttamisesta. Mitenköhän tämän päivän koulutoimi mahtaisi  suhtautua moiseen heitteillejättöön?  

Kummasti nuo kehumiset jäävät mieleen! Äidistä kasvoi vähitellen monenlaisten työtehtävien ja nopean oppimisensa kautta paitsi voimiltaan vahva erittäin monitaitoinen kansannainen. Kuin taikaiskusta hän äitinämme loihti maukkaita kotiruokia aina nälkäiselle, todellakin kirjaimellisesti,  poikueelleen. Koulunkäynnillä ei juurikaan ole siihen osuutta. Äitini arvostelukirjanen ei kovin kehuttava ollut, läksyjen lukemiselle ei oikein liiennyt aikaa eikä sitä tämänkaltaisissa maatiaismökeissä arvostettukaan. Tärkeimmät arvot olivat käsillä tekemisen taidot, ahkeruus ja vanhempien pelko ja kunnioittaminen. Koulujen käynti miellettiin herrojen hömpötykseksi, jonninjoutavaksi ajan tuhlaamiseksi.

Muistan kuitenkin äidin todistuksessa olleen kiitettävät arvosanat juuri käsitöissä ja laulussa; hänen kirjoituskäsialansa oli kaunista. Kovanlaisesta lapsuudesta ja jopa väkivaltaisesta ja äkkipikaisesta, viinaan menevästä isästäänkin johtuen äidistäni kehittyi luonteeltaan melko kovaluonteinen ja itsetietoinen, jonkinlainen tasa-arvonainen, jota eivät ainakaan miehet alistaneet nyrkin ja hellan väliin. Miten paljon siinä lienee ollut eräänlaista roolia, malliksi meille lapsille, mene tiedä. 

 Espoon kotitanhuvilta mieleeni piirtyy äidistämme kaikesta huolehtija, jolle ei sopinut mennä uhittelemalla sanomaan yhtään mitään, ei saanut valehdella ja kyläläisiin piti suhtautua kunnioittavasti. Naapurien jotkut viinaanmenevät miehet saivat tämän nahoissaan todella tuntea,  Odilammen mäeltä heille tuli lähtö äidin ollessa sillä päällä. Äiti oli 1950 - ja 1960 -luvuilla töissä useammassakin työpaikassa; hän oli jonkin vuoden eräässä maalausliikkeessä, mikä oli jätettävä äidin allergisoiduttua maaleille ja liuottimille. Sen jälkeen hän kulki siivoilemassa varakkaampien ihmisten asunnoissa Helsingissä, muistan hyvin äidin tuomat kirjat ja jotkut taulutkin -ehkä sen vuoksi, ettei kotonamme sellaisia juurikaan ennen ollut. Ja kuinka muistankaan kipeinä kaikki lapsena syntyneet ja ylisuuriksi kasvaneet pelkoni turvattomuutta ja pimeää kohtaan; iltaisin en uskaltanut sulkea silmiäni kuvitellessani heti jonkin pelottavan otuksen tulevan sieppaamaan minut, haitarinsoiton alkeistunnit loppuivat lähes alkuunsa kotimatkan pimeyden vuoksi -vieläpä ulkovessaan mennessäni piti jonkun olla mukana. Äitihän se kuitenkin oli, joka kaiken tohinan lomassa edes yritti lohduttaa levotonta sieluani ja tuli usein hieromaan "puristavia jalkojani", jotka olivat eräänlaisia kasvukipuja, joita veljilläni ei ollut...Kaameina episodeina mieleeni ovat jääneet mykkäkoulut yleislakon aikaan ja joskus muulloinkin. Mitä tarkkaan ottaen äidin ja isän välillä vaikeina aikoina tapahtui, ei niistä puhuttu. Lakko loppui aikanaan, asiat selkiytyivät, palattiin normaaliraiteille ja valoa hohti jälleen tunnelin päästä -ja äidin kasvoilta. Me pojat saimme elää kuin pellossa lähinnä keskenämme, mitä nyt Aino -mummo meitä joskus mukamas hoiteli. On suorastaan ihme, ettei meille koskaan sattunut mitään vakavampaa onnettomuutta tai muuta. Kuin susiemo hän kontrolloi meidän menemisiämme ja tekemisiämme. Äitiä oli toteltava.  Jos ja kun veljesten kesken tuli riitaa tai tappelu, ei aikaakaan kun äidin tultua paikalle tunnekuohujen oli loputtava. Isämme sitävastoin oli sellainen riitojen sovittelija, ettei häntä otettu kovin vakavasti. -Mitä sinä ukko siinä intoilet, uhosi isoveljeni Mauri pikkupoikasena isälleen tapittaen häntä tiukasti alaviistosta silmiin. No, nauruksihan sekin isän kurinpito meni, kuten usein muulloinkin. Eivät unohdu nekään teinivuosinamme meitä keljuttaneet hetket, kun tultuamme milloin mistäkin riennoista yösydämellä niin hiljaa kuin suinkin -siitä huolimatta ei mennyt montaakaan sekuntia kun alkoivat jo äidin askeleet kuulua keittiöön päin. Hyvää hän tietysti tarkoitti ja halusi nähdä, millaisessa kunnossa sukumme jatkajat ja tulevaisuuden tekijät kotipesäänsä olivat palanneet.

 -Oi Herra kuule kun sua rukoilen... Jostakin syystä muistan äidin joskus kesken kiireidensä panneen radion ääntä voimakkaammalle ja istahtaneen herkistyneenä keittiön penkille kuuntelemaan; lähinnä hänen suosikkejaan olivat Mauno Kuusisto ja Kalevi Korpi., Georg Otsin tulkinnoista hän piti myös kovasti. Laulajien taidon ohella hänelle ilmeisesti tekstit merkitsivät paljon kuten juuri Volgan lautturissa. En tuotakaan tuolloin ymmärtänyt, meitä kiinnostivat vain brittipopin helmet tai Yhdysvaltojen listahitit, nyt uskon tajuavani äitini musiikkimieltymykset paremmin. Mielestäni äidilläni olisi nuoruudessaan ollut ns. lahjakkuusreserviä edetä opiskelussakin lähes mihin tahansa, mutta kohtalo tai johdatus olivat määränneet hänet kohtaamaan jotakin muuta, lähinnä tuon tumman ja komean, hiljaisen ja juron "työmyyrän", Siposen Armaksen, isäni. 

Isäni Armas Henrik Siponen syntyi Pielisjärvellä 4.4.1923 ja kuoli Espoossa 24.2.1997. Sanotaan, että `vakka löytää kantensa` kuten isänikin löysi äitini tai toisinpäin -kovin samankaltainen käsitys minulle heidän alkuajoistaan on muodostunut.

Isäni syntyi toisena lapsena pieneen Kupparinmökkiin Pielisjärven Vuonislahdessa. Tosin hänen syntyessään sisarpuolet Sylvi ja Elma os. Nevalainen olivat jo kouluikäisiä. Aino -äiti koetti hoitaa kotia ja suurenevaa lapsikatrasta kierrellen pitäjää jonkinlaisena luonnonparantajana ja hierojana lisäansioiden toivossa Antti -miehensä raataessa viikot metsätyömailla savottakämpillä asustellen ja tullen viikonlopuiksi kotiin. Isäni Tauno -veli oli vielä sylivauva, kun tultiin kertomaan suruviesti: Antti oli kuollut kämpälle kesken sahansa viilaamisen, vain 37 -vuotiaana. Armas -isäni oli tuolloin seitsemän ikäinen. Aino -äitinsä luovutti Elman, Sylvin, Jennyn, Viljon ja Elvin eri taloihin huutolaisiksi, kansankielellä kunnansyöttiläiksi lukuunottamatta Taunoa. Isäni joutui ilkeämieliseen Kinnulan taloon n. kahdeksaksi vuodeksi, rippikouluikään asti.  Läksyjä ei hänen sallittu lukea ja hänellä, keskenkasvuisella pojalla, teetettiin talon raskaimmat työt, jotka kestivät usein iltamyöhään. Ennen kuin työ oli tehty ei saanut lähteä mihinkään, ei varmaan aina syömäänkään saati muiden kylän poikien kanssa leikkimään. Kuvaavaa on, kun menin isäni kanssa

eräänä kesänä 1960 -luvun lopulla käväisemään hänen "huutolaiskodissaan", astuessamme sisälle talon vanha emäntä ja -isäntä olivat lähteä pakosalle johon isäni: -Ei tarvihe pelätä, en minä kellekkään mittään  pahhaa aio. Ehkäpä heitä hieman omatunto soimasi! Isäni kävi koulua Kelvän kansakoulussa neljä vuotta -yhden luokan niistäkin uudelleen -oppimatta oikein kunnolla lukemaankaan. Arvostelukirjassa on  nelosia ja viitosia sekä kesällä suoritettavia ehtolaiskuulusteluja. Laulu oli kuitenkin joskus jopa yhdeksän ja käsityö aina kymppi.  

Minkäänlaisia ns. harrastuksia nykyajan käsityksen mukaan kumpaisellakaan vanhemmistani ei ollut saati sitten ohjattua viriketoimintaa, jos koulua ei oteta lukuun -eikä niin voi heidän kohdallaan tehdäkään. Melko kovaa ja leikitöntä lapsuutta he molemmat olivat saaneet elää. Työt neuvoivat tekijöitänsä ja molemmat osasivat jo varhain kodin naisten työt ja miesten työt, kun oli ollut pakko ne opetella. Heidän maailmankatsomuksensa ja arvonsa yleensäkin syntyivät varmaankin perintönä lähiympäristön melko köyhiltä eläjiltä, jotka eivät useimmiten omistaneet muuta kuin jonkin pahaisen mökin, jossa sitten asustelivat suurina perheinä käyden piikomassa tai renkeinä lähistön vauraissa ökytaloissa. Saattoipa heillä olla jokunen kotieläinkin kasvamassa tai ruokapöytään jotakin lisuketta tuottamassa.

Sotaankin isäni joutui -tai paremminkin kelpasi edes sinne. Jatkosodassa hän oli usealla taistelupaikkakunnalla, vanhoista valokuvista muistan ainakin Syvärin sekä Porajärven ja Lapin sotaankin hänet määrättiin kunnes hänet sitten täysin palvelleena kotiutettiin kesällä 1945. Toisten sortamana ja pelokkaana sota oli isälleni  taatusti kauhea koettelemus. Ei hän siitäkään juuri jutellut paitsi Irja -äidin Lempi -sisaren miehen Turusen Laurin kanssa kesälomilla, kun oli nautittu vähän viinaksia:- Minnekä sinä katosit silloin pahimman keskityksen aikaan sieltä, luulin jo jotta…He kokivat sodan kauhut samassa komppaniassa. Lapsena kuulin isäni kertovan myös kokemastaan kauhunhetkestä perääntymisvaiheessa ollessaan vähällä hukkua jonkin taistelun tiimellyksessä, kun olisi pitänyt uida leveän joen yli. Kuka tai ketkä lienevät hänet pelastaneet; isäni ei osannut silloin eikä myöhemminkään uida. Missäpä hän senkin taidon olisi saanut oppia? Kuinka hiuskarvan varassa elämä ja tulevienkin sukupolvien elämä voivat olla!

Molemmissa ja etenkin isässäni eräänlainen herraviha oli ja pysyi läpi hänen elämänsä. Kun ei itse ollut saanut käydä kouluja ei oikein voinut ymmärtää tai hyväksyä työksi muuta kuin ruumiillisen työn, muut olivat herrojen kotkotuksia. Turvattoman lapsuutensa vuoksi, ainakin osittain, isäni oli paljolti sisäänpäin kääntynyt, arka ja pelokaskin, mitä tietysti koetti peitellä parhaan kykynsä mukaan. Tätä miettiessäni ei liene ihme, että äiti tuntui joskus enemmän isännältä kuin isä konsanaan; äiti oli kippari, joka päätti ja hoiteli perheen talousasiat ja muutkin isäni puolesta. Jopa sairaalloisen tunnollinen ja sisukas työnteko, arkipäivän neuvokkuus ja voima olivat kaiketi isäni elämän tärkeimpiä arvoja. Kateutta ja katkeruutta sekä ennakkoluuloisuuttahan voimakkaat kontrastit yhteiskunnassa aina ovat aiheuttaneet. 

Tuijotan vähän kellastunutta valokuvaa, jossa vaalea kiharatukkainen hymyilevä nuori neito istuu kukkaleningissään kallionkielekkeellä käsi kädessä tumman, verevännäköisen miehen kanssa. Miehen hiukset on kammattu taaksepäin, kaksirivinen puku näyttää uudelta, kihlasormukset tuntuvat kimaltelevan nimettömissä, aurinko paistaa ja kuvassa on onnellisuuden tuntu: kuin Tauno Palo ja Ansa Ikonen ikään olisi otettu Suomi -filmistä siihen istuksimaan.

No äiti ja isähän ne siinä, kihlajaiskuvassaan Harjavallassa, jonne äiti oli jostakin syystä lähtenyt töihin ehkä testatakseen oliko tuon tumman hurmurin vähäisissä puheissa ja lupauksissa mitään perää. Olihan niissä, isä oli tullut kohtsiltään perästä ja ei kun kihlojenostoon! 

Heidän rakkaustarinansa alustakaan en paljoa tiedä; joskus äiti kertoi, että he olivat muiden kylän tyttöjen tapaan lähteneet tansseihin Lempi -sisarensa kansaa. Siellä sitten jonkun sen ajan suosikkikappaleen alettua -lie ollut vaikka Henry Theelin Köyhä laulaja tai Metsäkukkia -äitini oli tarkkaillut kahta nuorta miestä lähistöllä ja tokaissut sisarelleen: -Noista kahesta myö otetaan ukot itellemme. Ja niin todellakin tapahtui, Irja kohtasi Armaansa ja Lempi  Laurinsa. Tälläkö tanssireissulla lie tapahtunut sekin, kun he eivät millään nuoruutensa kiihkossa  olisi malttaneet lähteä tansseista ajoissa junalle ja oli tullut kiire. Oli juostu ja oiottu peltojen poikki ja isäni oli nostellut nuorikkoaan aitojen yli kuin tyhjää vaan. Siitä ja isän voimakkaista käsistä äiti joskus kertoi, liekö ollut äidille juuri se kuuma kipinä, josta koko rakkauden palo sai alkunsa. Mitään heikkoa ukonvänttyrää hän ei itselleen huolisi!

Joka tapauksessa häitä tanssittiin lokakuussa 1947 äitini vanhempien ns. Kiljukankaan mökissä miltei kolme päivää kuokkavieraineen ja tappeluineenkin -mitkäs häät ne olisivatkaan, jos niissä ei vähän tapeltaisi - kunnes arki tietysti silloinkin, sielläkin aikanaan koitti. 

                         Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen.

                         värjyen, pieni kielo sua kaipaelen… 

                         Kun taivas ja maa, kesän tuoksua on tulvillaan, 

                         unohdan silloin mä sen…  

Tämän heidän rakkaustarinansa jälkeen oli meidän, kolmen pienen Siponen -sukunimisen miehenalun, määrä syntyä maailmaan. Isämme oli häiden jälkeen rakentanut Vuonislahden Lehtolaan ensimmäisen kotimökin perheelleen Hän kulki satunnaistöissä siellä täällä, pysyvää työpaikkaa ei löytynyt saati sitten heille ei myönnetty kylmää tilaakaan raivattavaksi ja viljeltäväksi.  Helsingin juna odotti yhä kiihkeämmin meitä kuten tuhansia muitakin vietäväksi etelään tekemään työtä ja rakentamaan Hyvinvointi-Suomea. 

Pääkaupunkiseudulle asetuttuamme monien vaiheiden jälkeen isämme rakensi Espoon Odilammelle ensin pienen saunamökin ja siinä pari kolme vuotta asuttuamme valmistui isompi rakennus viereen. Pikkumökin  hellahuoneessa asusteli enimmillään seitsemän henkeä, permanto oli kylmä, ikkunat pakkasilla umpijäässä; ei ollut kaiketi riittävästi polttopuitakaan. Ja minua, isä, koska olin niin arka ja levoton, uhkasit kerran mielisairaalalla, koska olin niin vaikea lapsi. Se ei ole unohtunut! Miksi, näitkö minussa jollain lailla oman kuvasi peloteltuna lapsena kuin muinoin siellä Kinnulan huutolaiskodissasi? Ja kuinka minä joka ilta rukoilin myöhemmin ison talon ullakkohuoneessa puolestanne, isä ja äiti, ettei teille tapahtuisi mitään pahaa, olisi terveyttä -ja turvallinen koti. 

Enkä ymmärrä vieläkään, että minusta pelkoineni, ujouksineni -kaikkineni saattoikin kasvaa kansankynttilä, eräänlainen estraditaiteilija useiksi kymmeniksi vuosiksi pieniä kansalaisia, espoolaislapsia, sivistämään. 

Tällaisista oloista elämämme "Etelän kultamailla" pikkuhiljaa alkoi kasvaa ja kehittyä. Töitä, töitä sinne oli tultu hakemaan ja sitä vanhempani totta vieköön tekivät. Isä kulki rakennuksilla milloin missäkin päin Helsinkiä ja Espoota, mieleeni ovat jääneet Tullinpuomin korkea kerrostalo, Laajasalo, Tapiola, Iivisniemi, Kauniainen, Soukka...

Muistan tilipäivän parin viikon välein perjantaisin olleen eräänlainen tähtihetki. Äiti oli tullut jo hiukan aiemmin töistä ja oli tuonut Elannosta tai kaupungin kaupoista jotain herkkujakin, vaaleaa leipää, paksua berliininmakkaraa; kahvi tuoksui ja äiti oli vaihteeksi aallonharjallaan. Isän tullessa hän tapansa mukaan otti povitaskustaan tilipussin ja heitti sen äidin eteen: -Tuossa on ruokarahhoo! Lauantaiaamuisin, kun ei enää menty silloin kouluun eivätkä vanhemmat töihin, lähdettiin joskus Helsinkiin hurvittelemaan ja ostelemaan meillekin jotakin vaatetta -joskin ne pitkään hankittiin Kappa- Keskuksesta velaksi, vastakirjalle.  

Kauhun hetkiä perheessä aiheutti 60 -luvulla isällä todettu keuhkotuberkuloosi. Hän joutui olemaan Karjaalla parantolassa kuukauden päivät. En varmaan milloinkaan muista nähneeni isää yhtä iloisena hänen päästyään parantolasta kotiin. Koska hänen lapsuutensa oli mitä oli, oma koti merkitsi hänelle aivan tavattoman paljon. 

Isompi talo oli valmistunut aikaa sitten, ensimmäiset autotkin oli kyetty hankkimaan kuten myös televisio. Bonanza oli suosikkejamme, samoin Bat Masterson ja Sea hunt. Vanhempieni pyynnöstä piirsin taloon lisäsiiven saunatiloineen ja autotalleineen ja alkuaikojen pikkukoti piti purkaa pois tieltä, ikään kuin nykyajalta. Tämäkin tuntuu järjettömältä näin jälkikäteen, me pojat olimme jo lähdössä omille teillemme, mutta lisätilaa piti rakentaa.

Kasvoimme, aikuistuimme, kouluttauduimme, menimme töihin ja aloimme irtautua kotimme piiristä kuten luonnollista on. Äiti pääsi eläkkeelle jo 70 -luvun alkupuolella, mutta isä teki rakennushommia 63 -vuotiaaksi asti. Hänen terveytensä alkoi vähitellen huonontua, tuli jokin aivoverenkierron häiriökin, josta han kuitenkin parani; eräänä 90 -luvun talvena hän putosi katolta sillä seurauksella, että selkään tuli murtuma, jonka paraneminen kesti melko kauan -ja äiti oli kovilla, silloinkin. 

Jälkeenpäin olen paljon miettinyt isän lähtöä ja kuolemaa muutenkin, ikään kuin sen vääjäämätöntä lähtölaskentaa ja ennustettavuutta. Jo olympiakesänä 1996 olin lähtenyt vanhempieni kanssa lomalle Vuonislahteen Lempi -tädin luo. Eräänä tuulisena kesäpäivänä äiti oli lähtenyt veneellä lähisaareen katsomaan Heino -serkkumme mökkirakennusta. Isän reaktiot olivat outoja; hän silminnähden pelkäsi äidin puolesta aaltojen keikuttaessa venettä; venematkaa ei ollut kuin parisataa metriä. Puhumattakaan siitä, kun katseltuani Atlantan olympiakisoja tätini mökissä olin menossa viereiseen aittaan, jonne isä oli mennyt jo aikaa sitten yöpuulle. Jo ulkona kuulin hiljaista muminaa sisältä. Aittaan mentyäni kuulin isän puoliääneen rukoilevan Isä meidän -rukousta. Se oli mielestäni todella outoa, en ollut ikinä kuullut tai tiennyt hänen rukoilevan millään muotoa ja muutenkin hänen suhtautumisensa uskoon oli ollut aina epäilevää, vähättelevää. Elettiin sitten talvea 1997. Talvipakkasilla talon lämmityssysteemiin oli tullut vikaa, isä oli jotenkin tavallistakin huolestuneempi ja hermostuneempi asiasta. Oltiin kaikki lapset perheinemme lähdössä hiihtolomalla kuka minnekin. Kävimme kuitenkin ennen lähtöämme tarkastamassa tilannetta Odilammella. Menimme keittiöön, jossa Irja -äiti hääräili tuttuun tapaansa kahvia keitellen, olin menossa kellariin kuultuani isän olevan siellä. Kellarin ovella isä tuli vastaan ja jäin mykistyen ihmettelemään hänen levollista ilmettään ja omituista, jotenkin erikoista vaaleaa kehää hänen ympärillään. Hän sitten vain rauhallisesti sanoi, että öljypoltin toimii taas ja lämpöä piisaa. Viikon loman jälkeen olin tulossa kotiin töistäni Matinkylästä, kun Eila -vaimo soitti kertoen isäni olevan huonona. Sanoin ajavani Odilammelle niin pian kuin ehdin. Perillä isä makasi hiestä märkänä sängyssä tuskissaan. Kivut olivat alkaneet jo aamulla lumitöiden jälkeen eikä isä ollut antanut äidin hälyttää ambulanssia. Soitin pikimmiten apua, mutta kovin kauan sen tulo kesti. Ambulanssimiehet rupesivat vielä mittailemaan isän verenpaineita, mutta siitä ei tullut mitään, koska sopivaa suonta ei löytynyt. Jotenkin tylysti he nostivat isän kantotuoliin ja toinen heistä vielä ihmetteli ääneen eikö isä itse voisi vähän auttaa ja kohottaa itseään. Jäin miettimään, miksi häntä ei viety sairasautoon paareilla ja eivätkö he, ammattiauttajat, nähneet isän oikeaa tilannetta? Hänet saatiin lopulta auton sisäpuolelle, katselimme äidin kanssa vierestä. Isä käänsi kasvojaan minua kohti ja sanoi voipuneesti: -Martti mukaan. Ambulanssimiehet kielsivät menemästä isän mukana sairaalaan. Sanoin isälle, että tulemme perästä sinua pian katsomaan. Nuo isän viimeiset sanat jäivät mieleeni ikiajoiksi. Armas isämme, orpo huutolainen, juro rakentajamme ja tienuumiehemme, lähti luotamme matkalla Jorvin sairaalaan. Ei tarvinnut enää kärsiä kipeistä lonkista eikä hartiakivuista saati sitten mennä arastellen ja peläten lääkärien tuomioita kuulemaan.

Martti Siponen LUO evp