Pielisen Siposia mekin

Hei kaikki Pielisen Siposet ja heidän jälkeläisensä!  Nimeni on Marja-Liisa Mäkipää (ent. Wagner, o.s. Mikkonen) ja Siposten jälkeläisiä olen minäkin kuten myös sisareni Riitta-Leena Arajärvi, o.s. Mikkonen.

Viittaanpa tässä ensimmäiseksi upean sukukirjanne tauluun numero 394. Sieltä löytyy isoäitini Elin (Elli) Siponen, s. 27.4.1877 Pielisjärvellä. Siihen taulujen tiedot hänen kohdallaan loppuvatkin, mutta täällä me elelemme hänen poikansa Armas Pietari (Pekka) Mikkosen tyttäret. Pekka-isämme kuoli valitettavasti jo vuonna 1981 ja hänen myötään hautautuivat monet tiedot hänen sukulaisistaan, mutta onneksi äitimme muistin kätköistä löytyi vuosien varrella erinäisiä tiedon muruja Kolin sukulaisistamme ja joistakin asioista olemme toki itsekin olleet tietoisia.

Elli-mummo muutti tietoni mukaan Viipuriin jo nuorena tyttönä, luultavasti ensin Viipurin maalaiskuntaan Kilpeenjoelle. Sinne muuttivat myös hänen sisaruksena Sikke Maria (Mariksi kutsuttu) sekä veljet Paavo ja Nikolai (kaikki taulusta 394).

Elli meni naimisiin Alfred Mikkosen (6.11.1879-14.8.1918) kanssa. Siitä oliko Alfred kotoisin Pielisjärveltä vai Viipurista tai missä ja milloin heidät vihittiin, minulla ei ole tietoa. Isämme Pekka syntyi 30.7.1913, joten hän oli vasta viiden vuoden ikäinen, kun hänen isänsä kuoli Viipurin vankileirillä.  Elli-mummo ei milloinkaan kertonut tästä papastamme  eikä hänen kuolemaansa johtaneista tapahtumista meille. Isä kyllä tiesi, mutta vaikeni. Vasta äiti kertoi meille tyttärille isän jo kuoltua. Myös Marin mies Sakari Antinpoika Tolvanen menehtyi Viipurin pakkotyölaitoksella.

Pekka ja Elli muuttivat jossakin vaiheessa Viipurin kaupunkiin. He asustivat pienissä yhden tai kahden huoneen vuokra-asunnoissa, Elli teki työtä pyykkärinä. Vaikka heidän toimeentulonsa oli vaatimatonta, pystyi isä käymään keskikoulun. Sen jälkeen hän työskenteli Viipurissa ensin hissiasentajana ja myöhemmin sähköasentajana Pohjoismaisessa Sähkössä.

Isä oli innokas musiikkimies. Hän opetteli soittamaan viulua ja saksofonia ja soitteli jo Viipurissa asuessaan Wiipurin Soitannollisen kerhon orkesterissa. Sieltä tulivat hänelle tutuiksi monet tunnetut muusikot. Pekka Puupää-elokuvien Pätkä eli Masa Niemi soitti rumpuja ja oli heidän "keikkamyyjänsä". Myös Auvo Nuotio ja Ossi Runnen isoveli Allan Runne olivat isän soittokavereita. Ossi puolestaan johti Soitannollisen Kerhon orkesteria Helsingissä Karjala-talolla, missä isä soitti viulua lähes elämänsä loppuun asti. Kaikki nämä ja monet muut olivat perhetuttaviamme Helsingissä.

Isä ja äitimme Sirkka Kaarina Mikkonen (o.s. Kuukka, s. 8.12.1918) tapasivat Hovinmaalla ja rakastuivat. Heidät vihittiin joulukuussa 1938. Äiti  kävi Viipurissa talouskoulun, mutta työskenteli varsinaisesti Koivulan kultasepän liikkeessä keskellä vanhaa Viipuria.

Äiti syntyi Suomenniemellä, mutta hän muutti vanhempineen Viipuriin äidin ollessa muutaman vuoden ikäinen. He asuivat aluksi Viipurin ns. Linnoituksen eli vanhan kaupungin alueella, Luostarikatu 10:ssä, jonka pihalla seisoo yhä hyvin vanha pikkuriikkinen talo, ehkä entinen kiltatupa. Sieltä he muuttivat Kalevankatu 1:een ja äiti kävi kansakoulunsa ensin Myllyaukion koulussa ja myöhemmin Papulan kansakoulussa.

Äidin isä Emanuel (Manu) Kuukka lähti Kanadaan töihin ennen kuin äiti meni kouluun. Pienen tytön äiti Aina Roosa Kuukka sairastui ja kuoli angiinamyrkytykseen. Äiti oli vasta 8-9 vuotias. Manu pappa hälytettiin takaisin Suomeen. Muutaman vuoden kuluttua hän meni naimisiin Milja Lahomäen kanssa ja he muuttivat Hovinmaalle. Sieltä  he muuttivat  jälleen Viipuriin,  Loikkaseeen ja samasta kylästä nuoriparikin löysi itselleen oman pienen kodin. Heillä oli vain keittiö ja kamari, mutta myös Elli-mummo asui heidän luonaan. Äiti on kertonut, kuinka hankalaa tällainen yhteiselo oli. Elli  ei olisi tahtonut nukkua keittiön puolella, vaan yritti väen väkisin tuoda vuoteensa nuorenparin kammariin. Molempien nuorten palkkarahat Elli myös kaseerasi ja antoi heille käyttöön vain "taskurahaa". Vasta äidin tiukka kamppailu asiasta sai Ellin myöntymään siihen, että nuoret määräsivät itse omista rahoistaan.

Ellin veli Nikolai asui Kilpeenjoella ja äidin muistin mukaan hän oli jonkinlaisen seurojentalon talonmiehenä. Isä ja äiti kävivät siellä usein kyläilemässä. Nikolain poika Oskari oli isän parhaita ystäviä. Samassa kylässä asui paljon muitakin isän tuttavia, joista monet  siskoni ja minä olemme tunteneet ja joista muutamat lienevät myös Siposten sukua.

Kun talvisota alkoi,  Sirkka ja Pekka olivat ehtineet nauttia nuoresta onnestaan ja uudesta kodistaan vasta vajaan vuoden. Ilkeä kohtalo kolkutti ovelle  lauantaina 7.10.1939 komentaen isän samana päivänä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Eihän sitä kukaan aluksi uskonut, että sota todella syttyy, mutta isä kehotti äitiään ja Sirkkaa lähtemään Viipurista vaikka Kilpeenjoelle Nikolain luo tai mieluiten Suomenniemelle, äidin sedän Ernesti Kuukan luo.

Naiset veivätkin pari laukullista tärkeitä tavaroita Nikolaille ja asuivat siellä joitakin päiviä, mutta katsoivat sitten parhaaksi mennä Suomenniemelle. Sota ei näyttänyt kuitenkaan syttyvän,  ja he palasivat Viipuriin ja jatkoivat työtään. Kun ensimmäinen ilmahälytys viimein annettiin Viipurissa 30.11.1939, tuli äidille kiire juosta työpaikaltaan  kotiin Ellin luo.  Polkupyörää taluttaen, paria kassia tarakalla kuljettaen, he kävelivät Kilpeenjoelle, taas Nikolain luo. Muutaman päivän kuluttua he matkustivat kuitenkin Suomenniemelle ja olivat siellä talvisodan loppuun asti.

Minulla on isän talvisodan ajan päiväkirja, kuten myös jokainen hänen niin talvisodasta kuin jatkosodastakin äidille lähettämä kirje ja kortti. Näistä aarteista olen voinut seurata isän ja äidin elämää melko tarkalleen tuon hirveän ajanjakson pyörteissä.

Siitä tulisi tarinaa muutaman kirjan verran, joten tässä on mahdotonta kertoa noita tunteellisia, ikävöiviä ja pelokkaita tunnelmia, jotka isän kirjeistä välittyivät.

Talvisodan ajan hän oli kannaksella ilmatorjuntajoukoissa, milloin missäkin päin sotatantereella ja aivan  sodan loppupäivinä  hän joutui näkemään, miten heidän kotitalonsa oli pommitettu ja palanut poroksi. Raunioissa törrötti rautajalkainen ompelukone, kaikki muu oli poissa. Isä katseli tuota kyynelsilmin ja heitti lopulta kodin avaimet tuhkan sekaan.

Voin vain kuvitella, miten kammottavaa aikaa se oli kaikille. Nuorenparin onni revittiin riekaleiksi vuosikausiksi. Sattui heidän kohdalleen kuitenkin todellinen onnenpotkukin: he saivat ostaa talvisodan päätyttyä Helsingin liepeiltä Pirkkolasta pienen upouuden ja putipuhtaan omakotitalon. Ne olivat noita ruotsalaisten evakkojen asuttamiseksi rakentamia pieniä, mutta sieviä taloja. Siellä mekin siskon kanssa synnyimme ja perheemme asui siellä noin 20 vuotta.

Kun uusi sota 1941 syttyi, joutui isä taas rintamalle, nyt Laatokan pohjoispuolelle. Asemasodan ajan hän oli Petroskoissa, ja hänet koulutettiin sähköttäjäksi. Lomia myönnettiin harvoin ja kirjeiden määrä kasvoi: yhteensä niitä on monta sataa.

Äiti kävi töissä Helsingissä ja Elli-mummo hoiti minua, joka synnyin sodan jalkoihin, 17.9.1942.

Ellin sisar Mari ja hänen Emmi tyttärensä muuttivat myös Helsinkiin, Emmi oli kummitätini. Hän työskenteli eläkkeelle pääsyynsä asti Suomen Silkkikutomossa.  Hän oli taitava ompelija. Vapaa-aikoinaan hän vaatetti monet tuttavansa, myös meidän perheen naiset. Mari-täti ja Emmi olivat minulle ja sisarelleni Riitalle, joka syntyi 3.4.1948, niitä perheen tärkeitä sukulaisia, kuin samaa perhettä.

Sota kesti isän kohdalla pitkään. Hän joutui lopuksi vielä Lappiin saksalaisia häätämään. Vasta monta kuukautta rauhan solmimisen jälkeen hänet kotiutettiin ja elämä pääsi uuteen alkuun.

Isä meni uudelleen kouluun ja valmistui sähköteknikoksi. Lopulta vanhemmistani tuli yksityisyrittäjiä, ensin pienen sähköliikkeen omistajia. Sitten alkoi varsin mittava sähköasennustoiminta. Monet Helsingin ja esikaupungin uusista kerrostaloista saivat sähkönsä isän suunnittelemana ja hänen asentajiensa tekemänä.

Pekka vietti lapsena ja nuorena kaiket kesät Kolilla. Missä siellä, sitä en tiedä, mutta sukulaisia hänellä oli siellä paljon. Hän kertoili meille monia hauskoja tarinoita touhuistaan ja kepposistaan serkkupoikien kanssa. Kerran pojat olivat olleet ravustamassa ja kotiin saavuttuaan kippasivat koko mahtavan saaliinsa tuvan lattialle. Mahtoi siinä olla litinää, lätinää ja aikuisten manailua. Kenen luona tämä tapahtui, en tiedä.

Kolille hän kaipasi aina ja kun hän onnistui hankkimaan ensimmäisen maantiekelpoisen vanhan autonsa, ei mikään enää pidätellyt meitä. Muistan elävästi ensimmäisen matkamme Kolille, vaikka  olin vasta pieni tyttö. Tietysti kiipesimme Ukko-Kolille ihailemaan maisemia, mutta ennen kaikkea vierailumme Vattulaan, Veikko ja Anna Vattulaisen luo, oli jotakin erityistä. Veikko Vattulainen oli isän tädin poika, siis isän serkku. Leo ja Kari Vattulainen, Veikon pojat, ovat minun ja sisareni pikkuserkkuja.  Heidän kanssaan me lapsena leikimme Vattulan pihalla.

Voi miten ihania päiviä vietimme heidän luonaan, välillä maan parhaita karjalanpiirakoita syöden, välillä Pielisen rannalla hiekkalinnoja rakentaen ja joskus kalastaen. Veikko ja isä kertoivat Käränkälammen synkästä historiasta. Mikä lienee ollut käräjäpaikka, mistä tuomitut heitettiin korkealta kalliolta lampeen. Kerran pääsin miesten mukana sinne kalaan ja miten minua pelottikaan, että siellä on pohjassa varmaan ruumiita ja luuthan tietysti tarttuvat onkeen! Hui! Ja oli se muutenkin musta ja pelottavan oloinen vesi, pienen tytön mielestä ainakin.

Kolin reissuilla käytiin aina myös Joensuussa Aune ja Leo Koposen luona. Aune Koponen ent. Vattulainen on Ellin sisaren pojan Paavon tytär ja Heino ja Kauko Vattulainen tämän poikia. Usein kyläilimme myös heidän vanhempiensa Paavo ja Anna Vattulaisen luona Juuassa.

Kolilla vieraillessamme tapasimme myös Ellin äitipuolen Anna Sofia Siposen ent. Louhelaisen, joka taivalsi Vattulaan meitä kahvittamaan. Muistan, miten ihmettelimme siskon kanssa tämän vanhan mummon vaatetusta. Hänellä kun oli monen monta hamekertaa päällekkäin ja vielä esiliina. Mahtoi olla raskasta taapertaa sellaisella vaatevarustuksella läpi metsien ja yli vaarojen, niin kuin kerrottiin hänen tulleen. Annalla oli kahvipannu olalla kepin nokassa, jotta hän sai tarjota meille ihka omat kahvinsa, ja huivinyytissä tuoreet pullat

Ainakin kerran vierailimme Kolilla käydessämme Elli mummon August veljen luona korkealla vaaralla. Muistelen myös, että olisimme vierailleet joskus  Raumalle muuttaneen  Nikolain luona, joskus silloin, kun olin vielä pieni tyttö. Äidillä ei ole tästä enää mitään muistikuvaa, mutta mistäpä minulle moinen muistijälki olisi jäänyt, ellei se olisi totta?

Heino Vattulainen vieraili usein luonamme Pirkkolassa.  Teimme myös yhdessä ensimmäisen matkamme Lappiin, minne isälle jäi polttava kaipuu, kun oli niihin tienoisiin saksalaisten karkotustöissä tutustunut. Heinon veli Kauko vieraili myös luonamme  vaimonsa Mai-Annan kanssa.  Joensuun Koposilla oli lähes ikäiseni tytär Marja, josta tuli hyvä kaverini ja myös poika, jonka nimestä en ole varma. Olikohan Kari?  Sekä heidän äitinsä Aune että isänsä Leo kuolivat varhain ja siihen katkesi myös meidän perheen yhteys heihin.

Kuten kerroin, Pekka isämme kuoli yli 30 vuotta sitten ja niin jäivät yhteiset Kolin matkat ja sukulaisten tapaamiset.  Olemme tosin pistäytyneet sisareni kanssa Kolilla pari kertaa ja tein myös äidin kanssa kaksi matkaa Kolille, vuosina 2008 ja 2011, jolloin ajoimme autolla Vattulan pihaan. Äiti istui mökin portailla ja muisteli kaihoten menneitä mukavia aikoja.  Olimme vuokranneet Hattusaaresta Vaakanaisilta mökin, missä vietimme molemmilla kerroilla pari ihanaa päivää Pielisen aurinkoista selkää ihaillen, saunoen ja nauttien. Äiti Sirkka elää yhä ja hänen elämänkalenteristaan käännettiin juuri 94. vuosilehti.

Muutama sana meistä siskoksista, Siposten jälkeläisistä:

Kuten kerroinkin, synnyimme molemmat Helsingissä, Pirkkolassa. Minä valmistuin ylioppilaaksi 1961 Helsingin Kaksoisyhteislyseosta (sama koulu, jota isä kävi Viipurissa, muutti sodan jälkeen Helsinkiin). Sitten maailma vei tytön, lähdin Saksaan kieltä oppimaan ja menin siellä naimisiin. Tästä avioliitosta on poikani Raimo Wagner (s. 1962). Erosin ja tulin pojan kanssa Suomeen, kävin kauppaopiston ja menin naimisiin Keijo Mäkipään kanssa. Muutin hänen kotiseudulleen Hämeeseen, Tuulokseen, jossa edelleen asumme, nyt ihan kaupunkilaisina, koska Tuulos liitettiin jokunen vuosi sitten Hämeenlinnaan.

Meillä on kolme yhteistä lasta: Juha (s. 1969), Elina (s. 1971) ja Anu (s. 1976). Keijo on sahamies, eikä loppua tuolle puuntäyteiselle elämälle näy vieläkään, vaikka ollaan jo eläkeläisiä. Puukauppaa tehdään edelleen, nyt Venäjältä Suomeen. Kumpikaan poikamme ei ole naimisissa eikä heillä ole lapsia. Elinalla on tytär ja poika ja Anulla samaten tytär ja poika.

Riitta luki myös ylioppilaaksi ja opiskeli sen jälkeen yliopistossa valmistuen filosofian maisteriksi. Hän toimi aluksi puheterapeuttina ja valmistui sitten psykologiksi ja toimi Johtamistaidon opistossa kouluttajana, kunnes perusti oman yrityksen ja koulutti tuhansia ihmisiä eri yrityksissä ympäri Suomea. Hän avioitui Eero Arajärven kanssa ja he saivat 2 tytärtä, Paulan (s. 1975) ja Maaretin (s. 1979). Riitta erosi ja elää nykyisin yksin Helsingin Viikissä. Paulalla on 2 poikaa ja tytär.

Kerronpa vielä hauskan yhteensattuman: Elina tyttäremme on naimisissa Tommi Kauppisen kanssa, jonka isoäiti on Bertta Aspfors ent. Ikonen. Juuri tämä Bertta mummo sai minut tutkimaan Siposten asiaa kertomalla, että hän on syntynyt Juuassa ja asunut Ikolan talossa Halolanpäässä, käynyt kansakoulunsa Larinsaaressa, päässyt ripille Juuan kirkossa sekä ollut nuorena Ahmovaaran kaupassa myyjänä. Lisäksi hän kertoi, että jotakin sukua Siposet ovat heillekin. Asiaa tarkemmin tutkittuani löysin tiedon, että Bertan isoisän Paavo Ikosen Tahvo-veli on mennyt naimisiin meidän Elli mummon nuorimman sisaren Eeva Alina Ikosen ent. Siposen kanssa. Myös Pielisen Turuset liittyvät heidän sukuunsa. Löytyykö siitä toinen linkki vävypoikaamme ja meitä yhdistäviin sukuihin? Jos joku tietää, kertokaapa! Pieniä ovat piirit tässä Suomenmaassa!

Vaikka Pielisen Siposet ovat olleet tavoittamattomissa elämästämme jo vuosikymmenten ajan, emme ole siskoni kanssa heitä unohtaneet. Puhe kääntyy usein isän sukuun ja monet herkät ja mieluisat lapsuusmuistot liittyvät Koliin ja Siposiin. Ja virtaahan muutama pisara Siposten verta
vielä lastemme ja lastenlastemme suonissa. Siposia siis ollaan!

Terveiset kaikille! Toivottavasti vielä joskus tavataan!

Tuulos,12.12.2012

Marja-Liisa Mäkipää