Sukuni juuria etsimässä. Mistä olemme kotoisin? Tunnetko sukuasi?

Kun tapaan eri tilaisuuksissa tuttuja tai tuntemattomia ihmisiä, he kysyvät, missä asun ja mistä olen kotoisin. Vastaukseni on, että asun nykyisin Helsingissä, mutta en ole sieltä kotoisin, vaan olen tullut Helsinkiin vuonna 1962 opiskelemaan ja töihin. Olen syntynyt Pieksämäellä ja asuin siellä kaksikymmentä vuotta. Vanhempani muuttivat vuonna 1938 Elisenvaarasta Pieksämäelle, koska isäni sai komennuksen veturimiehenä Pieksämäen varikolle.  Tiesin suvustani varsin vähän ennen kuin aloin selvittää laajemmin suvun vaiheita. Halusin tietää suvustani vielä enemmän.

ISOISÄN JA ISOÄIDIN ELÄMÄÄ VIIME VUOSISADAN ALUSSA

Isoisäni, Petter Siponen; syntyi Pielisjärvellä 17.2.1875 yhdeksän hengen perheeseen. Hän oli kolmanneksi vanhin. Hänen vanhempansa olivat lampuoti Joonas Siponen (s. 3.2.1843, k. 7.11.1891) ja Beata Siponen, os. Sarkkinen (s. 15.11.1846, k. 2.3.1925). He asuivat talollisina Pielisjärven Sokojärvellä, Petro 10:ssä ja sen jälkeen vuodesta 1870 alkaen rälssitilallisena Pielisjärven Kuorajärvellä, Särkivaaran tilalla Rn:o 5:ssä. Se on edelleenkin suvun omistuksessa.

 Lampuoti oli rälssimaahan kuuluvan kokonaistilan talonpojan asemassa oleva vuokralainen, joka viljeli maata itsenäisesti säädettyä vuokraa vastaan. Perheeseen syntyi seitsemän lasta vuosina 1868-1890. Heistä viisi oli poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhin pojista, Heikki, alkoi viljellä tilaa vuodesta 1890 alkaen ja hänen jälkeen hänen kaksi poikaansa, Antti ja Otto jatkoivat tilan hoitoa. Perheen muiden lasten oli etsittävä leipänsä muualta. Isoisäni Petter Siponen muutti Rovaniemelle rakentamaan rataa kesällä 1907. Hän muutti Pielisjärveltä ja samalla nimensä Pekka Sipolaksi. Syytä siihen ei ole kerrottu. Pekka oli ammatiltaan kivityömies. Kivimiehet olivat kysyttyjä ammatti-ihmisiä, joita tarvittiin erityisesti talojen, siltojen ja kirkkojen rakentajiksi. Ammatti tarjosi  jatkuvan työn ja tulevalle isolle perheelle toimeentulon. 

Isoäitini, Olga Matilda, os. Hänninen, syntyi 12.12.1883 Vesannolla. Hän oli juuriltaan savolaista sukua. Hän muutti syksyllä 1907 Käkisalmelta Rovaniemelle. Ammatiltaan hän oli keittäjä. Nuoret, Pekka ja Olga, tapasivat samalla työmaalla. Se oli ilmeisesti rakkautta ensi silmäyksellä, koska heidät vihittiin jo 30.11.1907. Perheen kaksi ensimmäistä lasta syntyivät Rovaniemellä: Helmi Vuokko, s. 7.5.1908 ja Arvid Päiviö, s. 17.6.1909, joka oli isäni ja perheen vanhin poika. Seuraavat lapset syntyivät ratatyön edistyessä ja perheen muuttaessa sen mukaan. Hellä Aallotar, syntyi 19.8.1910 Ilmajoella, Helvi Onerva, s. 16.9.1911 ja Ahti Pietari, s. 13.7.1913 Kristiinankaupungissa. Vuonna 1914 perhe Sipola päätti muuttaa Käkisalmelle, joka oli Olgalle aikaisemmin tuttu paikkakunta. He ostivat sieltä oman talon vuosien tilapäisen asumisen sijaan. Seuraavat lapset syntyivätkin Käkisalmella: Aatto Kalervo, s. 27.3.1915; Hilkka Vellamo, s. 9.11.1920; Sirkka Tuulikki, s. 16.10.1924; Aimo Samuel, s. 12.7.1926 ja Aulis Johannes, s. 24.7.1928. Perheeseen kuului  vanhempien lisäksi kymmenen lasta, joiden ikäero oli noin kaksikymmentä vuotta. Perheen isä, Pekka, oli silloin viisikymmenvuotias ja äiti, Olga, neljäkymmenviisivuotias. Perheessä oli monta suuta ruokittavana ja kasvatettavana. Tilaa oli vähän, mutta vanhempien huolenpito lapsista vain kasvoi. Vanhempien ja sisarusten välinen yhteys ja kanssakäynti oli luonnollista ja tiivistä.

Sisarukset valmistuivat erilaisiin ammatteihin: kokiksi, kylmäköksi, laitosapulaiseksi, autonkorjaajaksi, palomieheksi, veturimieheksi, sotilaaksi ja merimieheksi. Sisarukset muuttivat Käkisalmesta Helsinkiin, Kotkaan ja Viipuriin. Omista vanhemmista huolehdittiin, mikä tarkoitti yleensä pidempiaikaista asumista vuorotellen jonkun lapsen luona, jos se oli vain mahdollista. 

Oma muistikuvani isoisästä, Pekasta, on joskus 40-luvun lopulta, kun hän oli meillä kylässä ja asui jonkin aikaa mökissämme. Muistan, että hän oli varsin harvapuheinen ja istui yleensä keittiön pöydän ääressä.  Hänellä oli silloin muhkeat viikset ja ulkoinen olemus hieman pelottava. Isäni oli innokas kalastamaan ja puhdisti usein vieheitään laimennetulla suolahapolla. Hän oli unohtanut limonadipullon, jossa oli laimennettua suolahappoa, keittiön pöydälle. Tulin ulkoa tupaan, jossa huomasin limonadipullon. Äitini oli siihen aikaan töissä kalja- ja limonaditehtaalla ja toi joskus tehtaan tuotteita kotiin. Join pullosta ennen kuin havaitsin sen väkeväksi ja polttavan suutani. Oli käytävä sairaalassa, jossa vahinko hoidettiin huuhtelulla ja siitä ei tullut pysyvää haittaa. Äitini mielestä vaarin olisi pitänyt valvoa tarkasti sitä, etten juo pullosta. 

Pekan ja Olgan tiet erosivat 1940-luvun lopulla. Isoisä asui punaisessa tuvassa Sipoon Hindsbyssä aina kuolemaansa 1959 saakka. Sisarukset vierailivat hänen luonaan. He kutsuivat häntä "ukoksi" ja lastenlapset Pekka-vaariksi. Pekka oli vannoutunut demari ja Tannerin kannattaja. Niin taisivat olla muutkin perheen jäsenet. Olga asui elämänsä loppuajan poikansa Aaton luona Parolassa, jossa heitä oli yhdeksän hengen perhe.  Olga osallistui voimiensa mukaan perheen kodin ja lasten hoitoon. Hän vieraili myös muiden lastensa luona. Hän oli hyväntahtoinen ja lapsirakas isoäiti.

ARVIN JA HILMAN TARINA  

Äitini suku on Soikkeli, Parikkalan Tiviän kylästä.  Äitini isä eli isoisäni oli Mikko (Mikkel; s. 10.4.1863). Isoäitini oli Hilma Maria Hiskiantytär os. Haapalainen (s. 30.12.1870, k. 28.2.1950). Heidät vihittiin avioliittoon 15.12.1889 Parikkalassa. Heille syntyi yhteensä kymmenen lasta, joista äitini, Hilma Sanelma, oli heistä nuorin (s. 1.6.1913; k. 21.1.1999)). Isoisäni, Mikko, oli konemiehenä Simpeleen paperitehtaalla, jossa hän tapahtuneen onnettomuuden seurauksena kuoli 18.7.1913. Leskeksi jääneellä Hilmalla oli kymmenen lasta kasvatettavana. Vanhin lapsista, Alma, oli silloin 23-vuotias ja äitini, Hilma, joka oli nuorin, vasta puolentoista kuukauden ikäinen. Isoäiti sai puutarhurin apulaisena työtä tehtaalta. Isommat lapset muuttivat Helsinkiin ja Viipuriin töiden takia. Simpeleen koti oli heille ainut oikea paikka tavata ja puhua asioista, joita he kokivat tärkeiksi. Karjalainen vilkas puhe ja "haastaminen" oli heille luonnollista. Lasten ei annettu kuunnella aikuisten puheita, vaan meidät pantiin ajoissa nukkumaan ns. siskonpetiin. Tilaa pienessä mökissä oli muutenkin vähän.  Puutarhaa hoidettiin huolellisesti. Siitä tuli hyvin satoa. 

Vanhempani, Hilma ja Arvi (s 17.6.1909; k.13.11.1960), tapasivat Simpeleellä. Arvi oli aloittanut veturimiehenä ja työajojen välillä pysähtyi Simpeleellä. Nuoret tapasivat sattumalta työväentalon iltamissa syksyllä 1936 ja avioituivat alkuvuodesta 1937. He asettuivat asumaan aluksi Simpeleelle, mutta muuttivat pian Elisenvaaraan, koska Arvi sai vakituisen veturimiehen viran varikolla.  Veljeni, Taisto Kari Olavi, syntyi 30.4.1937 Simpeleellä. Perhe muutti jo syksyllä 1938 Elisenvaarasta Pieksämäelle, minne Arvin vakinainen virka siirrettiin. Pieksämäki oli jo silloin vilkas risteysasema, jossa oli matkustaja- ja tavaraliikennettä neljään eri ilmansuuntaan. Oli elettävä ja asetuttava sinne, missä oli vakituista työtä tarjolla. Asunto, huone ja keittiö, järjestyi kauppias Mikkasen yläkerrasta.

Synnyin talvisodan jälkeen 19.6.1941 Pieksämäellä, vain kolme päivää ennen jatkosodan alkua. Sota-aika oli vaikeaa aikaa jatkuvien pommitusten uhan ja pula-ajan takia. Pommituksissa tuhoutui muun muassa kaunis asemarakennus. Ihmisten oli varauduttava lähtemään lähistön pommisuojiin. Minuakin kuljetettiin äitini kertoman mukaan pyykkikorissa lähellä olevaan perunakellariin.

Sodan aikana ruokaa hankittiin hyvin eri tavoin, esimerkiksi kalastamalla ja kasvattamalla joitakin kotieläimiä, oli kaneja, pari lammasta ja jopa sikakin kasvoi liiterissä. Metsistä kerättiin marjoja ja sieniä. Vihannekset saatiin 4 H-palstalta ja perunoita kerättiin syksyllä maatalon perunatalkoissa. Muutenkin omatoimisuus, toisten auttaminen ja osuustoiminta-aate olivat yleistä. Vaatteita ommeltiin, neulottiin ja paikattiin, koska valmiita tuotteita ei juuri ollut. Tavaraa ei ollut paljon kaupoissakaan tarjolla. Ruoka ostettiin kupongeilla.  Kaikessa yritettiin säästää ja säilyttää tarpeellisia tavaroita "pahan päivän" varalle. Epävarmoina aikoina ei aina tiedetty tulevasta.    

KOTI ON SIELLÄ, MISSÄ ASUU VAKINAISESTI

 Kodin merkitys on aina erittäin suuri, koska sen vaikutus tuntuu jokapäiväisessä elämässä. Naapurit tunnettiin ja aina autettiin, kun tarvittiin. Talkoot olivat tavallisia rakentamisessa ja yhteisissä asioissa. Aloitin koulunkäynnin syksyllä 1948 kansakoulussa, jossa ensimmäisenä opettajana oli Ulla Mörönen. Hän oli kotoisin Simpeleen naapurikylästä, Änkilästä. Hän oli erittäin aktiivinen ja hyvä opettaja, joka halusi jokaisen lapsen oppivan lukemaan, kirjoittamaan ja huolehtimaan itsestään. Neljänneltä luokalta pyrimme oppikouluun ja niin tein minäkin muutamien kavereiden kanssa. Seuraavat vuodet oppikoulussa olivat jatkuvaa oppimista koulun kuriin ja tutustumista uusiin opettajiin. Suurin osa oppilaista oli Pieksämäen kauppalasta ja osa heistä maaseudulta, mutta he tulivat kouluun junalla ja linja-autoilla. Meillä kauppalassa asuvilla oli etuna lyhyempi koulumatka ja iltapäivävuoro. Kodissani tuettiin lukioon jatkamista, koska kumpikaan vanhemmista ei ollut voinut käydä koulua kuin minimimäärän. Heidän piti varhain osallistua kodin töihin ja hankkia heti koulun jälkeen jokin ammatti. Meille sodan aikana tai sen jälkeen syntyneille koulunkäynti ja koulutus oli jo varsin luonnollista, jos oli kiinnostusta lukea ja halua pyrkiä johonkin ammattiin. Työtäkin oli tarjolla 1950- ja 1960-luvuilla koko Suomessa. Muuttoliike oli jo silloin vilkasta etelään, suuriin kaupunkeihin ja Ruotsiin. Ensimmäinen kesätyöni oli Nikkarilan metsäkoulussa metsän raivauksessa, jota kutsuttiin "risusavotaksi". Myöhemmin olin kesätöissä postinkantajana ja virkailijana tiskin takana. Siinä oppi asiakaspalveluakin käytännössä.

OMA TARINAMME YHDESSÄ

Aloitimme kansakoulun Marja-Leenan eli Marun (s. 9.2.1941) kanssa jo alakoulussa. Hän on alkuaan Savon Karjalaisten sukua, joka on asuttanut Pieksämäen aluetta 1500-luvun alusta alkaen. Hänen isänsä, Arvi (s. 30.1.1905; k. 2.8.1948) perusti 1930-luvulla Pieksämäelle kenkäkaupan. Marun äiti, Helmi (s. 18.12.1908; k. 30.7.1992), jatkoi kaupan pitoa 1970-luvulle saakka. Perheessä oli viisi lasta, joista yksi kuoli vauvana. Kauppias Karjalaisen perhe tunnettiin hyvin kenkäalalla ja liikemiespiireissä. Perheen isä, Arvi, kuoli yllättäen elokuussa 1948.

Maru ja minä olimme keskikoulussa rinnakkaisluokilla. Seurustelumme alkoi lukiossa ja kirjoitimme ylioppilaaksi samaan aikaan keväällä 1960 Pieksämäen Yhteiskoulusta. Kävin vielä ennen armeijaan menoa Kuopion kauppaopiston vuosina 1960-61  ja sain yo-merkonomin paperit. 

Olimme molemmat töissä ja opiskelemassa Helsingissä. Meidät vihittiin avioliittoon Pieksämäen kirkossa toukokuussa 1964. Aloitin valtiotieteiden opiskelun Helsingin Yliopistossa ja valmistuin valtiotieteiden maisteriksi keväällä 1967. Molemmat tutkinnot antoivat hyvän pohjan hakeutua eri alojen töihin. Toimin yliopistosta valmistuttuani aluksi Helsingin kaupungin sähkölaitoksen koulutuspäällikkönä ja sen jälkeen henkilöstöpäällikkönä Holding Manutas Oy:ssä, Honeywell Oy:ssä ja Partek Oy:ssä. Siirryin 1984 syksyllä Neste Oy:n palvelukseen henkilöstöjohtajaksi ja olin neljän eri toimialan tehtävissä. Jäin eläkkeelle 40 vuoden työn jälkeen vuonna 2002. 

Maru valmistui Liikemiesten kauppaopistosta sihteeri- ja kirjeenvaihtajalinjalta 1962. Maru teki kirjeenvaihtajan ja johdon sihteerin töitä Instrumentariumissa, Icopalissa , Reformikeskuksessa, Ekonossa ja Invest in Finland-organisaatiossa. Asuimme ensin Helsingissä ja muutimme 1974 Espooseen, josta takaisin Helsinkiin kesällä 1996. Helsinki ja Espoo tulivat tutuiksi asuinpaikoiksi.  Kesäpaikkamme on edelleen Venetmäessä, joka on myös Marun isoäidin ja isänsä kotipaikkaa.

Saimme kaksi poikaa, joista Simo syntyi 17.4.1966 ja Pasi 29.8.1970. He asuivat luonamme ylioppilaskirjoitukseen ja armeijaan menoon saakka. Sen jälkeen he aloittivat opiskelun ja muuttivat asumaan muualle. He löysivät oman tyttöystävänsä ja menivät myöhemmin naimisiin, Simo Niinansa kanssa ja Pasi Noransa kanssa. Simo ja Niina asuvat nykyisin Kirkkonummella. Pasi ja Nora asuvat Helsingin Malmilla. Simolla ja Niinalla on kolme lasta: Oona, Sampo ja Saana.  Pasilla ja Noralla on kaksi lasta, Lempi ja Väinö. Lastenlasten merkitys on erittäin suuri isovanhemmille. On hienoa olla tarvittaessa heidän kanssaan ja seurata heidän kasvuaan ja kehittymistään.

MIESPOLVET VAIPUVAT UNHOLAAN

Suvun merkitys kasvaa iän mukana. Aikaisemmin sukulaisia tavattiin yleensä erilaisissa sukujuhlissa, kuten häät, hautajaiset, syntymäpäivät ja ristiäiset. Niihin kutsutaan lähisukulaisia, joiden kanssa pidetään muutenkin yhteyttä. Saimme kutsun Siposten Sukuseuran perustavaan kokoukseen Lieksassa heinäkuussa 1995, mutta silloin ajankohta ei sopinut eikä edes vielä kiinnostanut. Seuraavan kerran saimme kutsun heinäkuussa 1997 pidettyyn sukuseuran kokoukseen Juukassa. Silloin osallistuimme ja tapasimme suuren joukon Siposia ja myös suvun päämiehen Raimon ja hänen vaimonsa Eevan. Sen jälkeen olemmekin osallistuneet kaikkiin sukutapaamisiin ja kokouksiin Pielisen alueella, Iisalmessa ja viimeksi Rautavaarassa. Kaikki tilaisuudet ovat olleet hyvin toteutettuja ja monipuolisia ohjelmaltaan. Samalla on voinut tutustua eri puolella Suomea asuviin Siposiin. Olen ollut sukuseuran hallituksessa vuodesta 2003 alkaen ja suvun päämiehenä vuodesta 2005. Hallituksessa olen voinut olla mukana tekemässä sukukirjaa: "Pielisen Siposia", joka saatiin kootuksi ja julkaistua keväällä 2006. Sukukirjatoimikunta teki suuren työn talkoovoimin, jonka takia kirjaa myydään suvun jäsenille edullisesti. Sukuseuran hallituksessa ja toimikunnissa tehdään sukuseuran hyväksi paljon tärkeää työtä, mikä on osoitus sukuun kuulumisen tärkeydestä ja suvun arvostamisesta. Ilman heitä sukuseura ei voisi toimia hyvin. 

Suvun historiaan paneuduin sukukirjaa koottaessa ja tehtäessä. Silloin perehdyin laajasti suvun ja Pohjois-Karjalan historiaan. Suvullamme on monipuolinen ja vaiherikas historia 1600-luvun alusta, jolloin Nils Sipola (Sipoin) asettui asumaan Pielisen rannalle, Lieksan lähelle, Kylänlahteen. Kirjassa on kerrottu Siposten sukutarina, jossa on monia mielenkiintoisia vaiheita ja tapahtumia lähes neljänsadan vuoden ajalta.  Se on myös karu kertomus vaikeista ajoista ja elämisen ehdoista, joista perheet ovat selvinneet läpi vuosisatojen. Miespolvet vaipuvat unholaan, mutta meilläkin on oma paikkamme suvussa.  Omaan sukuun kannattaa aina tutustua, koska silloin voi parhaiten vastata kysymykseen: "Mistä olet kotoisin tai kuulutko meidän sukuun"?  Tietoa on helposti saatavana.

VEIKKO SIPOLA 
31.5.2013