Lapsuuden kesämuistoja Vuonislahdelta

Tässä minä, yksi Pielisten Siposen, Tauno Anteron tytär Maarit Hellevi Leino (os. Siponen, s. 2.9.1958) kirjoitan eräistä lapsuuteni mahtavimmista muistoistani kaukana Helsingin hälinästä, Vuonislahden rannalla.  Voisin kirjoittaa kaikista ehdotetuista aiheista, mutta päätin valita tämän aiheen. Tokihan tarinaani ja siihen, mikä sai minut naputtelemaan tietokonetta, liittyy vahvasti eräs serkuistani  Martti Siponen,  isnäi armas-veljen keskimmäinen poika, mutta hänestä ja muista hieman tuonnempana.

Isäni on sukukirjan taulusta 156. Hänen sisaruksistaan yksi, Jenny Turunen (Jenny-täti) perheineen, asui Pielisjärven Vuonislahdella, jossa muutamana kesänä kävimme ns. "kesävieraina" heinäaikaan. Tarinani kertoo yhden kesäreissun xxx. Olin tuolloin kansakoulun alaluokalla, ehkä toisella tai kolmannella. Joka tapauksessa odotin aina "intoa pinkeänä", milloin pikku-Fiatin renkaat vinkaisevat lähtöön kotipihastamme. Tavaraa oli pakattu auto täyteen ja minulle oli varattu paikka silloisen pienen auton takaosassa kaikkien tavaroiden päälle levitetylle pehmoiselle patjalle. Matka tuntui todella pitkältä ja hitaalta ja olihan se toki pitkäkin sen aikaisella pienellä autontapaisella ja vielä makuuasennossa vietettynä, koska istumaan ei mahtunut. Mutta olisin varmaan matkannut vaikka peräkontissa (vai olikohan Fiatin moottori sittenkin takana ja tavaratila edessä…?) päästäkseni Vuonislahdelle, jossa saisin temmeltää Pirkko-serkkuni kanssa kesälaitumilla. Hän on yksi Turusten sisaruskatraasta, ikäiseni  vaalea hiuksinen, pitkänhuiskea tomera tyttö.

Perille päästyämme me lapset, Pirkko ja minä ensin hieman toisiamme silmäiltyämme ja mittailtuamme, pääsimme nopeasti juttuun - kuin emme olisi erossa olleetkaan. Lähdimme viemään lehmiä laitumelta rantaan. Jotenkin yksi lehmistä jäi muista jälkeen ja minä topakkana sitä ajamaan toisten perään, mutta eipä totellut, ei. Pirkko oli hävinnyt jo muiden nelijalkaisten kanssa näkyvistä, ja minulle alkoi tulla hätä, jotta nyt eksyn tämän lehmä-ressun kanssa. Lehmä nautiskeli kaikessa rauhassa heinää, eikä välittänyt komentelustani eikä maanittelustani tuon taivaallista. Kun pötsi ilmeisesti ei jaksanut enää vetää korttakaan, lähti se hitaasti löntystämään eteenpäin. Olin varma, että nyt se pentele karkaa minulta ja menee väärään suuntaan. Yritin ajaa sitä toisaalle, mutta lehmä oli päättäväinen eikä tämän kaupunkilaispaimenen auttanut kuin kulkea perässä. Lehmä kyllä tiesi, minne mennä - minä en. Pian se olikin hakeutunut muiden joukkoon rantaan. Pirkkoa nauratti, kun marmatin hänelle, kuinka olin pelästynyt miltei hengiltäni. No - itseänikin on tuon jälkeen monet kerrat huvittanut kaupunkilaistytön tietämättömyys lehmänvaistosta. Mutta  nytpähän tiedän.

Paljon hauskoja asioita tapahtui meille - Pirkolle ja minulle. Kerran päätimme Pirkon ehdotuksesta lähteä vierailulle lähistöllä asuvan Ryynäsen Evan luokse. Minähän en tiennyt hänestä mitään, vaan pidin aivan tavallisena naapurina, mitä hän toki olikin. Perillä näin upeita puusta tehtyjä taideteoksia, joista Eva hieman kertoi meille lisää. Vierailu jäi mieleni sopukoihin ainutlaatuisena elämyksenä. Melko pian tulin tietämään hänet suureksi suomalaiseksi kuvanveistäjäksi.

Sain olla myös todistamassa vasikan syntymän. Surullista kylläkin, se ei selvinnyt hengissä vaan läksi taivaallisille laitumille. Itkimme ja surimme sitä Pirkon kanssa. Reino-setä ja Jenny-täti yrittivät parhaansa mukaan lohdutella.
Turusilla oli suuri navetta/lato pihassa ja muistan, kuinka Pirkon kanssa menimme illalla sinne kertomaan kummitustarinoita ja jo kohta alkoivat, hämärää kun oli, seinillä roikkuvat viljasäkit näyttää epäilyttävästi kummituksilta ja tokihan aivan selvästi kuulimme myös niistä tulevan kauheita ääniä, jolloin pinkaisimme sisälle tupaan minkä kintuistamme pääsimme. Vuonislahdella oli aina aurinkoista, ainakin näin muistan. Sanotaanhan, että aika kultaa muistot.

Paljon muutakin hauskaa on sydämeni kovalevyllä, mutta antaapa nyt jäädä toiseen kertaan ne tarinat.

Se, miten alun perin sain tietää, että Siposilla on sukuseura, on Martti-serkkuni ansiota.  Hän otti yhteyttä Elma-kummin pois menon jälkeen (Elma oli Jenny Turusen, Jenny-tädin, sisar). Tapasimme pitkästä aikaa, tosin surullisissa merkeissä, hautajaisissa. Tuon jälkeen Martti on pitänyt yhteyttä tarmokkaasti ja hänen ansiotaan on myös se, että olemme mieheni kanssa lupautuneet lähtemään Polvijärvelle, Huhmarin lomakylään Siposten sukutapaamiseen 13.7.2013.
Odotan innolla, mutta hieman myös jännityksen sekaisella mielenkiinnolla, keitä mahdan saada tavata. Itse olen valitettavan huono pitämään yhteyttä sukuuni, joskaan ei meistä taida muutkaan kovin ahkeria siinä olemaan - paitsi nyt Martti. Olen iloinen siitä, että nämä ihmiset ovat tulleet takaisin elämääni, siis Mauri, joka on vanhin veli, keskimmäinen Martti sekä nuorin Reijo, joilla on jo aikuiset lapsetkin, kuten itsellänikin. Vaikkemme usein tapaisikaan, tiedän kuitenkin, että minulla on vahva side Siposiin ja olen siitä ylpeä.

12.7.2013 Maarit Leino